Lähikoulusta liikuntalähikouluksi – miten ja miksi?

Kirjoittaja Harri Kumpulainen on jalkapallo- ja urheiluromantikko, joka viihtyy kentällä, kalkkiviivalla ja katsomossa. On toiminut junnufutisvalmentajana kolmella vuosikymmenellä ja työskennellyt lähes yhtä kauan opettajana ja Urhea-toiminnan kehittäjänä ja valmentajana. Työskentelee nykyään Sitouttavan kouluyhteisötyön projektiasiantuntijana. Vapaa-ajalla lukee, kirjoittaa ja vaihtaa vaippoja. Kuva: Mira Lönnqvist

Lähikoulusta liikuntalähikouluksi – miten ja miksi?

Kun koululainen harkitsee hakeutuvansa liikuntaa painottavaan peruskouluun, on hänellä kolme eri vaihtoehtoa: urheilu(ylä)koulu, liikuntapainotteinen koulu ja liikuntalähikoulu. (Lisäksi on yläkoululeiritysmalli, joka koskee etenkin lajeja, joiden harjoitteluolosuhteita täytyy hakea arkiympäristön ulkopuolelta.) 

Urheiluyläkoulu ja liikuntapainotteinen koulu ovat koulutuksenjärjestäjän painotuskouluja, joihin on pääsykoe. Vaikka liikuntakoulujen verkosto on tihentynyt viime vuosina, tarkoittaa pääsykoekouluun hakeutuminen monille oppilaille päivittäisen matkustamisen lisääntymistä esimerkiksi toiselle puolelle kaupunkia tai naapurikuntaan. Monet jäävät pääsykokeissa painotuskoulujen ulkopuolelle, mikä voi pahimmillaan olla kova kolaus nuoren urheilijan itsetunnolle. 

Julkisessa keskustelussa ja Suomen Olympiakomitean keihäänkärkenä ovat olleet painotetun opetuksen urheiluyläkoulut. Nämä koulut ovat olleet toiminnan kehityksen tärkeitä vetureita. Liikuntalähikoulut ovat jääneet pienemmälle huomiolle, vaikka niiden rooli pääkaupunkiseudulla on merkittävä. Esimerkiksi Vantaalla koko kaupungin toiminta järjestetään laadukkaasti lähikoulumallilla jokaisessa yläkoulussa. Samoin toimii Kerava, Kirkkonummi ja Espoon ruotsinkieliset koulut.

Urhea-verkoston kouluista liikuntalähikouluja on yli 60 prosenttia, mutta kaikki koulut huomioituna liikuntalähikoulujen määrän tulisi olla suurempi, etenkin Helsingissä ja Espoossa, jotta kaikki urheilusta innostuneet nuoret pääsisivät toiminnan piiriin. 

Olen työskennellyt kymmenen vuotta urheilu- ja liikuntakoulujen arjen kehitystyössä. Olen ideoinut liikuntalähikoulumallin rakenteen ja koordinoinut sen toimintaa seitsemän vuotta Puistolan peruskoulussa Helsingissä. Esitän seuraavassa esimerkin tuon liikuntalähikoulumallin käytännön toteutuksesta. 

Miten? 

Puistolan peruskoulun lähiympäristö tarjosi hyvät olosuhteet ympärivuotiselle liikkumiselle, sillä koulun piha-alueella tai sen välittömässä läheisyydessä sijaitsi kaksi jalkapallokenttää (nurmi- ja hiekkakenttä), kolme tenniskenttää, ulkokoripallokenttä, sadan metrin juoksurata sekä talvisin tekojää ja koulun ovelta lähtevät hiihtoladut. Lisäksi koulun tiloissa oli täysimittainen sisäpalloiluun soveltuva liikuntahalli. Olosuhteet olivat tavalliseksi peruskouluksi poikkeuksellisen monipuoliset. 

Ensiaskelet liikuntalähikouluksi otettiin vuonna 2012, kun pieni joukko liikunnasta innostuneita opettajia ja liikunnalle myötämielinen rehtori saivat ajatuksen kehittää koulun liikuntatarjontaa. Samaan aikaan paikallisen lentopalloseuran aktiivinen toimija oli kouluun yhteydessä liikunnalliset oppilaat paremmin huomioivan koulun kehittämiseksi. Ajatukset kohtasivat ja kehitystyö aloitettiin. 

Suunnittelu aloitettiin nollasta. Koululla ei ollut minkäänlaista historiaa minkään oppiaineen tai teeman painotuksesta. Kyseessä oli siis aivan tavallinen peruskoulu, jonka opetushenkilöstö oli kuin missä tahansa peruskoulussa. Alkuvaiheessa sovittiin kehitystyön roolit: 

• Rehtori koulun johtajana hyväksyi tai jätti hyväksymättä ilmoille heitetyt ideat ja myös osallistui Urhea-koulujen rehtorityöryhmän suunnittelukokouksiin. 
• Suunnittelu- ja kehittämisvastuuseen ja yhteydenpitoa eri toimijoihin hoitamaan nimettiin koordinaattori (minä toimin tehtävässä alusta asti). 
• Paikallisten seurojen halukkuutta osallistua kehitystyöhön kartoitettiin laajasti. Alkuvaiheessa kaikki alueen lähiseurat osallistuivat ideointiin ja suurin osa toteutukseenkin. 
• Pääkaupunkiseudun urheiluakatemia, Urhea, oli jatkuvasti mukana konsultoivassa roolissa. 

Kokonainen kevätlukukausi meni suunnittelutyöhön, jotta käytännön toiminta oli mahdollista aloittaa seuraavana syksynä. Suunnittelun alkuvaiheessa oli tehtävä valintoja, jotka ohjaisivat tulevaa toimintaa. Lähtökohtana oli matalan kynnyksen liikuntalähikoulumalli, jossa oman oppilaaksiottoalueen oppilaat voisivat saada lisää laadukasta harjoittelua koulupäivän yhteyteen.

Painotuskoulumallia ei vakavasti edes harkittu, sillä toiminta haluttiin tietoisesti pitää helposti lähestyttävänä, pääsykokeettomana ja mahdollisuutena tarjota tavoitteellisesti urheileville nuorille veto- ja pitovoimaa omassa lähikoulussa.

Suunnittelun alkuvaiheessa tehtäväksi tuli monia käytännön asioita: 

• Tilojen käytön saatavuus ja jaksottaminen oli varmistettava. 
• Toimintaan osallistuvien oppilaiden lukujärjestykseen piti löytää paikka harjoituksille. 
• Paikallisten urheiluseurojen rooli ja osallisuus tuli kartoittaa ja varmistaa. 
• Harjoittelun aloittamisesta piti tiedottaa silloisia kuudesluokkalaisia niin omassa koulussa kuin naapurissa sijainneella ala-asteellakin. 

Suunnittelun edetessä ratkaistavaksi tuli monta ongelmaa. Harjoittelu oli sijoitettava lukujärjestykseen oppiaineiden päälle tulevana ylimääräisenä, sillä Valtioneuvoston määrittelemästä tuntikehyksestä ei voi poiketa. Urhea-luokan oppilaille harjoitustapahtuma tarkoittaisi siis kahta tuntia enemmän viikko-ohjelmassa kuin muiden luokkien oppilailla. Harjoitusta varten oli lukujärjestykseen raivattava tyhjä aukko, jolloin liikuntasalissa ei olisi muuta opetusta. (Vuosien myötä ja oppilasmäärän kasvaessa se osoittautui mahdottomaksi, joten joinakin vuosina harjoituksia pidettiin salin kolmasosan kokoisessa ahtaassa siivussa ja osittain ulkona. Hiekkakentän tekonurmettaminen yksityisin voimin teki ulkoharjoittelusta kuitenkin mielekkäämpää.) 

Toimintaan ei saanut lisärahoitusta, joten se oli järjestettävä koulun budjetista.

Käytännössä merkittävin kustannuserä oli koordinaattorille maksettava pieni kuukausittaisen erilliskorvaus samaan tapaan kuin muille opettajille maksettiin esimerkiksi koulun kirjaston ja varastojen hoidosta tai johtoryhmäläisille koulukohtaisesta suunnittelutyöstä.

Koordinaattorin toimi oli sen verran työlästä, että ilman korvausta sen tekeminen ei olisi ollut mielekästä.

Paikallisille yhteistyöseuroillekaan ei ollut mahdollista maksaa korvausta osallistumisesta suunnittelu- ja valmennustyöhön. Koulu pystyi tarjoamaan seuroille lähinnä imagollista näkyvyysetua paikallisväestön silmissä ja koulun sosiaalisen median sivustoilla. 

Harjoitusten suunnittelusta ja toteutuksesta vastasi koulun koordinaattori yhteistyössä paikallisseurojen valmentajien ja valmennuspäälliköiden kanssa. Vuosien myötä seurat jäivät vähitellen toiminnasta sivuun ja valmennuksesta vastasi koulun oma henkilöstö. Koordinaattorin rinnalle toiseksi ohjaajaksi nimettiin yksi koulun liikunnanopettajista. Valmennustunteja ei ollut mahdollista liittää osaksi opetusvelvollisuustunteja, mutta koulu pystyi osoittamaan ohjaajille treeneistä kerhotuntikorvauksen. 

Oppilaat hakivat Urhea-luokalle hakulomakkeella, jossa he kertoivat liikunnallisuudestaan ja koulunkäynnistään. Esimerkiksi seurassa harrastaminen ei ollut liikuntaluokalle pääsemisen kriteerinä.

Valmentajan lausunnon sijaan oppilas saattoi pyytää hakemukseen liikunnanopettajansa puollon. Kaikki hakemuksen palauttaneet oppilaat valittiin Urhea-luokalle.

Lomakkeen tarkoituksena oli saada oppilas pohtimaan, haluaako hän nähdä pienen vaivan liikunnallisuutensa pohtimiseksi ja valmentajan tai liikunnanopettajan lausunnon pyytämiseksi, jotta voi hakea liikuntaluokalle. Urhea-luokalla ehtona valmennukseen osallistumiselle oli urheilijasopimuksen allekirjoittaminen. Sopimuksessa oppilas sitoutui hoitamaan koulunsa moitteettomasti ja käyttäytymään asiallisesti niin harjoituksissa kuin muutenkin koulupäivän aikana. Järjestely toimi hyvin. 

Valmennustoiminnan rakenteeksi vakiintui alkuperäisen suunnitelman mukaisesti malli, jossa seitsemäsluokkalaiset Urhea-oppilaat osallistuvat kerran viikossa kaikille – tytöille ja pojille sekä kaikkien lajien harrastajien – yhteiseen kahden tunnin yleisvalmennukseen. Malli osoittautui erinomaiseksi, sillä se toimi matalan kynnyksen sisäänajona aamuvalmennuksen maailmaan ja totutteluna koulupäivän yhteydessä pidettävään treeniin. Se myös perehdytti oppilaat urheilijana kasvamisen ajatukseen. Samalla korostettiin, että kyseessä ei ole ”lisäliikuntaa” vaan treeni. Treeneihin tullaan treenaamaan eikä sinne ole mitään asiaa ilman asianmukaisia varusteita eikä paikalle kannata vaivautua, jos asenne on huono. Huomiota kiinnitettiin myös oman välipalan nauttimiseen ennen treenin jälkeistä oppituntia. 

Vastuullisen ajattelun lisäämiseksi painotettiin, että treenin on sovittava omaan viikko-ohjelmaan.

Jos oppilaalla oli edellisenä iltana raskas tai myöhäinen seuraharjoitus tai ottelu, se huomioitiin aamutreenissä yksilöllisenä kevennyksenä tai sovittiin, että aamutreeniaika käytetään lepoon. Osa valmennusaamuista käytettiin Urhealta tilattuun ravintovalmentajan luentoon tai urheilijana kasvamisen teemojen pohtimiseen.

Kaikki tämä toteutettiin oppilaiden lukujärjestyksen päälle tulevalla ajalla, mutta se ei osallistumisintoa laskenut missään vaiheessa. Päinvastoin, seiskaluokkien aamutreeneihin osallistui vuosittain kaksi luokallista oppilaita (vaihteluväli noin 30-50) ja osallistumisprosentti oli erittäin korkea. 

Oppilaita osallistettiin kehitystyöhön keräämällä systemaattisesti palautetta. He vastasivat toiminnan kehittämistä koskevaan kyselyyn kahdesti joka vuosi, aina lukukausien lopussa. Oppilailta tullutta palautetta myös hyödynnettiin harjoittelun kehittämisessä, esimerkiksi vähentämällä joitakin fyysisen harjoittelun osa-alueita vuosisuunnitelmasta sekä lisäämällä kehonhuollollisten harjoitteiden määrää. Vuosien myötä harjoittelussa korostuivat juuri ne teemat, joita yläasteikäiset pitivät oman urheilijuutensa kannalta tärkeimpinä tukitoimina seuraharjoittelun rinnalla. 

Liikuntalähikoulun statuksella kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaiset Urhea-oppilaat saivat oikeuden osallistua muutaman kilometrin päässä sijaitsevan Pukinmäenkaaren urheilukoulun alueellisiin lajivalmennusryhmiin. Se mahdollistettiin siirtämällä oppilaiden lukujärjestykseen aukko alueellisen harjoitusajan kohdalle. Jos oppilaan laji ei ollut alueellisessa lajivalikoimassa, sovittiin hänen kanssaan harjoittelun toteuttamisesta henkilökohtaisen valmentajan antaman ohjelman mukaisesti koulun tiloissa tai muualla. Omalla koululla oppilaille räätälöitiin myös Urhea-valinnaisaine, jossa oli samanlaisia yleisvalmennuksellisia ja urheilijana kasvamisen sisältöjä kuin seiskaluokkien kaikille yhteisessä aamuvalmennuksessa. 

Miksi? 

Liikuntalähikoulutoiminnasta oli oppilailta saadun palautteen mukaan hyötyä heille itselleen. Oppilaspalautteessa korostuivat hyödyllisyys oman harjoittelun monipuolistamiselle ja uusien ajattelutapojen muodostuminen. Jotkut kokivat, että olivat alkaneet ajatella urheilijana kasvamista uudella tavalla, aiempaa ”järkevämmin ja laajemmin”. 

Koululle liikuntalähikouluna toimiminen tarjosi enemmän tyytyväisiä oppilaita ja – huoltajapalautteiden perusteella – hyvän maineen paikallisten asukkaiden keskuudessa. Alueen urheilevat nuoret eivät enää hakeutuneet entiseen malliin urheilukouluihin muualle kaupunkiin. Muutamat harvoista muualle lähteneistäkin hakeutuivat takaisin omaan liikuntalähikouluun, koska matkustamiselta säästynyt aika merkitsi suoraa lisäystä levon määrään. 

Toiminta toi myös parannusta opettajien arjen työhön, sillä ennestäänkin korkeat oppilaaksiottoalueen sisäänkirjautumisprosentit nousivat yhä korkeammiksi (reilusti yli 90 prosentin).

Se mahdollisti esimerkiksi useampien rinnakkaisluokkien muodostamisen ja siten opettajien opetustuntien riittävyyden muissakin oppiaineissa kuin liikunnassa. 

Liikuntalähikoulu tuki useiden sittemmin kansalliselle huipulle nousseiden urheilijoiden yläkouluaikaista koulunkäynnin ja harjoittelun yhdistämistä. Oppilaat, joilla ei ollut seuratasoista harrastusta vapaa-ajalla, saivat liikuntalähikoulusta kimmokkeen syventää omaa liikunnallisuuttaan ja terveyttään. Osa yläkouluikäisistä löysi itselleen uuden harrastuksen. Jokunen peräti vaihtoi lajia huomattuaan ominaisuuksiensa soveltuvan paremmin toiseen lajiin. Liikuntalähikoulun paineettomalla, pääsykokeettomalla ja monipuolisuutta korostavalla valmennuslinjauksella oli oletettavasti osuutensa näissä onnistumisen kokemuksissa. 

Monet tavoitteelliset urheilijat ovat ahkeria oppilaita, koska he ymmärtävät pitkäjänteisen ponnistelun merkityksen tavoitteiden saavuttamiseksi. Kun kokonainen luokka koostuu aktiivisista liikunnanharrastajista, luokassa esiintyy usein kilpailuhenkisyyttä ja vilkkautta. Opetushenkilöstölle se tarkoittaa toiminnallisten menetelmien lisäämistä. Samoin ryhmäyttämiseen ja vuorovaikutustaitojen harjoitteluun tulee kiinnittää erityistä huomiota. On erittäin tärkeää, että pedagogiselle keskustelulle järjestetään aikaa koko opetushenkilöstön kesken. 

Kenties suurimpana liikuntalähikoulumallin saavutuksena pidän koko koulua koskettavan toimintakulttuurin muutosta. Urhea-luokista tuli luonteva osa lähikoulua ja niihin liitetyt ennakkoluulot hälvenivät, kun huomattiin, että kyse ei ollut kovinkaan kummoisesta mullistuksesta arkeen.

Tavallinen lähikoulu oli edelleen tavallinen lähikoulu. Valmennuksen järjestämiseksi tehdyt lukujärjestysmuokkaukset ja optimoidut tilavarauskäytännöt (joissa sovitettiin yhteen mm. ala- ja yläluokkien liikunnanopetuksen jaksotus) jäivät pysyviksi rakenteiksi. Seitsemän koordinaattorivuoteni aikana työstin valmennussisältöihin vuosittaisen jaksosuunnitelman ja koordinaattorin vuosikellon, jotka ovat jääneet jälkeeni ja tehneet rakenteesta henkilövaihdoksista riippumattoman ja jatkokehitykselle sopivan. Koulussa rehtorit ja koordinaattorit ovat vaihtuneet, mutta rakenne on säilynyt ja hioutunut uusien toimijoiden näköiseksi. 

Liikuntalähikoulun kenties suurin vahvuus on joustavuus.